Talvisin vietämme hiljaisempaa aikaa, leväten ja voimia keräten.  Niin vuorottelevat lepo ja kasvu elämässämme.   Se on hyvä rytmi kaikille, sinullekin.

Kun muistamme lapsuudessa kokemiamme vääryyksiä ja tuskallisia kokemuksia, jäämme helposti kokemuksiemme uhriksi. Muistamme kokemiamme vääryyksiä uudelleen ja uudelleen ja muisti pitää meitä uhrina.  Mutta jos pystymmekin ajattelemaan tapahtumien olleen alkusysäys jollekin kehityskaarelle, siirtyvät tapahtumat tarina- tai myyttitasolle.  Emme kiellä, että vääryydet tapahtuivat, mutta olemme niissä osallisena jollain toisella tasolla, ei vain uhrina.  Silloin avaamme oven toiseen maailmaan, missä pystymme toimimaan ja rakentamaan.  Tämä ajatuskulku miellyttää minua, koska haluan uskoa aina uusiin mahdollisuuksiin, aina uusiin maailmoihin, ihmeisiin.

Elämä on jatkuvaa tarinaa, elämme omassa tarinassamme.  On tärkeämpää korostaa ihmisen omaa merkitystä kuin yksittäisten tapahtumien merkitystä.  Elämässä tulee haavoja, mutta on myös hyviä puolia ja niiden yhdistelmä sekä oma kokemuksemme niistä tekevät meistä sen, mitä olemme.  Terapia voi auttaa ihmistä tuntemaan omat kokemuksensa ja sitä kautta hyväksymään oman ainutlaatuisuutensa.

Meidän tulee ottaa kaikki kokemuksemme ja ominaisuutemme huomioon, nähdä niiden arvo omassa elämässämme ja ihailla sitä kaunista kudelmaa, mikä syntyy.  Tämä on mielestäni sitä, että ihminen tavoittaa oman valonsa ja ymmärtää ainutlaatuisuutensa. 

Hillman kehottaa meitä lukemaan taiteilijoiden elämäkertoja ja tutustumaan, mitä he ovat tehneet traumojensa kanssa. Taiteen ja mielikuvituksen avulla voi traumoistaan ammentaa luovuutta ja sitä kautta voimavaroja. Tämä saattaa olla kivulias kokemus, mutta kuitenkin antoisampi kuin traumojen muiston tukahduttaminen. 

Tammenterhoajatus saa minut pohtimaan, mitä minä olen valinnut elämänsuunnitelmaani. Miten kommunikoin ja toimin toisten ihmisten kanssa. Näenkö itseni uhrina vai toimijana?  Voin kysyä itseltäni, miksi olen tuonkin valinnut elämääni.  Miksi olen valinnut luopuvani niin monista rakkaista ihmisistä?  Mutta kun ajattelen valinneeni luopumisen, en tunne itseäni uhriksi.  Tiedän, että sillä on minulle syvempi merkitys.  Sen myötä olen oppinut itsenäisyyttä, oppinut ratkaisemaan vaikeita tilanteita.  Tai ehkä olenkin ollut peilinä heille, joista olen joutunut luopumaan.  Ehkä hekin ovat tarvinneet tämän kokemuksen, ehkä heilläkin on ollut opittavaa tästä. Ehkä olemme yhdessä suunnitelleet tämän ja voimme joskus jossain muualla miettiä, miten hyvin onnistuimme.

Tähän liittyy myös se, koemmeko itsemme onnelliseksi vai emme.  Hillmanin mukaan elämän onnen jatkuva tavoittelu tekee ihmisistä onnettomia. Tavoittelu antaa tunteen, että jotain puuttuu ja jos jotain puuttuu, voiko silloin olla tyytyväinen?  Jos lopettaa tavoittelun ja pysähtyy hetkeksi, voikin huomata olevansa onnellinen.  Mikä riittää tekemään onnelliseksi tai mitä onni ylipäätään on?  Onko onni jotain, mikä on elämässä jatkuvasti läsnä, vai onko se vain joitain kohokohtia, jolloin olemme arjen yläpuolella?  Onko arki onnellista ja jos on, miksi joidenkin arki on onnellista ja toisten ei?  Onko onni asenne tai tapa olla maailmassa? Onko joidenkin elämänsuunnitelmassa enemmän onnea kuin toisten?  Onko onni selviytymiskeino?  Kysymyksiä, joihin meillä kaikilla on omat vastauksemme.

Pidän Hillmanin ajatusmaailmasta, koska hän saa elämän kuulostamaan jännittävältä seikkailulta.  Joinakin aikoina raivaan tietäni tiheän viidakon läpi hiki päässä, väsyen, naarmuuntuen, saaden pistoja ja arpia, toisinaan taas laskettelen vuolasta virtaa edeten joutuisasti ja vaivattomasti.  Olen seisonut päiväkausia tiheän sumun keskellä tietämättä minne mennä, yksinäisenä ja voimattomana.  Olen kiukutellut omaa kohtaloani, syyttänyt lähellä olevia ihmisiä, pelännyt, luovuttanut ja tehnyt vaikeitakin päätöksiä.  Koko ajan kuitenkin elän omaa ainutlaatuista elämääni, joka kutsuu minua mukaansa löytämään ratkaisut joko yksin tai muiden avulla, miten sitten päätänkin valita.  Uskon myös, että onni ja valo kulkevat aina mukanani, vaikka aika ajoin saatankin kadottaa ne näkökentästäni.

Tai minkä muotoinen oli elämäni, kun aloitin omaa perhe-elämääni, kun lapset olivat pieniä ja työssä oli käytävä. Millaiseen muotoon pukisin sen ajan kiireen ja tunteen, ettei millään ehdi kaikkea mitä pitäisi.  Miten pieni piste tai ahdas rakonen oli ihan oma aika, vai oliko sitä ollenkaan?  Minkä värinen on riittämättömyys?

Tai minkä muotoinen ja värinen on elämäni nyt, kun asumme miehen kanssa kahdestaan isossa talossa.  Teen värikästä työtäni iloisena ja vapaa-aikaakin on riittävästi.  Miten nämä eri aikakauden kuvat poikkeavat toisistaan ja onko niissä jotain yhteistä, jotain sellaista joka on minun omaa sisintäni.  Minkä värinen on levollisuus?

Ja millaisia kuvia onkaan mahtunut näiden kahden aikakauden väliin?  Siellä löytyy ahdistuttavan ahtaita polkuja, vaikeita valintoja ja suruakin.  Millaisina kuvina elämän käännekohdat näyttäytyvät kun niitä jälkikäteen ryhtyy luomaan.

Enpäs tiedä.  Täytyy varmaan tehdä kuvat ja tutkia.  Iloisia löytöretken hetkiä myös sinulle lukijani.

Ihan Sama on puolustus.  Minä en ainakaan aio ottaa kantaa.  Minä en näytä, en tunne, en anna enkä ota vastaan.  Ihan sama, mitä sanotte.

Ihan Sama on paksu sumuverho, jonka takaa voin katsella.  Ennen pitkää sumu muuttuu kuoreksi, jonka takana voin olla turvassa.  Kukaan ei pääse koskettamaan, ei hyvällä eikä pahalla.  On oma maailma, oma soppi, jonne ei päivä paista.  Mutta ihan sama.

Ihan Samalla voin ampua läheisiäni, näyttää etten välitä, vaikka välitänkin niin, että joka paikkaan sattuu.  Minulla ei ole kykyä ottaa vastaan teidän läheisyyttänne, ei vahvuutta ottaa vastaan rakkauttanne, ajatuksianne, tunteitanne, mielipiteitänne.  Ne ovat haavoittaneet, tuottaneet kipua, repineet ja pettäneet liian monta kertaa.

Ihan Sama suojaa minua.  Mutta se estää minua myös elämästä oikeaa elämää.  Pelkään yhtä paljon omia kuin teidänkin tunteitanne.  Ihan Sama välillämme vaimentaa kaiken.  En kuitenkaan jaksa tätäkään.  Pelkään, että hajoan.  Pelkään yhtä paljon itseäni kuin teitäkin.

Kuka auttaisi minut pois tästä kuoresta aurinkoon, tunteisiin, nauruun ja itkuun?

En uskalla ottaa riskiä, en uskalla, pelkään, olen avuton.  Niin kauan kuin tunnen näin, edes Ihan Sama antaa minulle hetkeksi sen, mistä muuten jään kokonaan paitsi.  Saan antaa illuusion vahvuudesta, johon en itsekään usko.

Kävelimme metsäpolkua.  Oli lämmin päivä, aurinko paistoi ja äidilläni ja tädilläni oli kukalliset kesähameet päällään.  Tästä en ole aivan varma, voi olla, että olen yhdistänyt jonkun valokuvan juuri tähän muistoon.  Lämmin tuuli hyväili kasvojamme.  Metsäpolun jälkeen tulimme aukiolle.  Aurinko paistoi nyt suoraan meihin ja lähdimme menemään niityn poikki.  Sillä kasvavat kukat olivat niin korkeita, että en nähnyt niiden ylitse.  Siellä minä kävelen kuin tunnelissa ja kukkien läpi siivilöityy vaaleankeltainen valo, kuulen äidin ja tädin puheensorinan, mutta kuitenkin olen kuin omassa maailmassani keltaisen valon sisällä.  Minulla on hyvä ja turvallinen olo. Hetkeksi minut on otettu kuin toiseen todellisuuteen, keskelle valoa ja olen irti niistä, joiden kanssa kuljen.  Voin vieläkin palauttaa mieleeni tuon tuokion, onnellisuuden, varmuuden ja tunteen siitä, että kaikki on hyvin.

Myöhemmin olen päätellyt, että kukat olivat mesiangervoja, ainakin niiden vaaleankeltainen väri on sama muistoni valon.  Kannan tuota muistoa hyvällä mielellä mukanani.  Se puhuu minulle luottamuksesta, onnesta ja ilosta kuin myös lapsen tarpeesta olla lähellä läheisiään.  Tarpeesta tietää, että siinä he ovat aivan lähellä, vaikkei heitä koko ajan näkisikään.

Joskus roiskeet menevät yllättävän pitkälle.  Niin kauas etten heti ymmärräkkään.  Vaikutuspiiri on laaja.  Veteen heitetyn kiven synnyttämät renkaat jatkavat matkaansa vielä sittenkin kun olen unohtanut koko kiven.  Elämä on liikettä, spiraalia.  Niin kauan kuin energia säilyy spiraalin keskellä, voi liike jatkua ja jatkua..

Otan paperin ja värit ja jatkan liikettä väreillä.  Käteni jatkaa liikkeen kaarta ja tekee paperille jälkiä.  Annan värien levitä enkä pyri tietoisesti mihinkään.  Annan syntyä sen, minkä nyt kuuluu syntyä.  Jatkan kehon liikettä värien avulla.  Värit sekoittuvat ja täyttävät paperin pinnan.  Liike pysähtyy ja tiedän kuvan olevan valmis. Ehkä jotain vielä tuonne ja toinen väriläiskä tänne, mutta sen jälkeen en enää halua kuvaa täydentää.

Ripustan kuvan seinälle ja mieleeni nousee sanoja, pieniä lauseita.  Ne eivät mitenkään liity toisiinsa, mutta päästän ne esille ja kirjoitan ylös.  Katse kulkee kuvan poikki ja aina uusia mielleyhtymiä tulee esiin.  Poimin ympyröimällä kiinnostavimmat sanat ja kirjoitan itselleni niiden pohjalta kirjeen.  Kirje on minulle minulta.  Kerta toisensa jälkeen yllätyn kirjeen sisällöstä.  Miten paljon minä tiedänkään itsestäni vaikka en ole tullut ajatelleeksi.  Ja siitähän tässä on kysymys, emme yllä kaikkeen tietoon ajattelemalla.  Menemällä rohkeasti kohti luovuuden tuntemattomuutta, otamme askeleen kohti itseämme.

“Have you noticed Leena, how lacking clarity, is clarity itself? How, if you are not sure about something, that alone has a meaning?  Honor uncertainty.  It’s the seed from which all-knowingness comes.  give it time.”

Tätä epävarmuutta kohtaan, kun käyn luovaan työskentelyyn.  En voi etukäteen tietää tai hallita, mitä syntyy.  Minun on luovuttava, tai oikemmin saan luopua tietämisestä ja osaamisesta, ja silti jotain merkittävää ja oikeaa voi syntyä.  Maalatessani annan värien leikkiä paperilla, annan käsieni työskennellä omaan tahtiinsa ja aika ajoin laitan silmät kiinni.  Silmilläni väistämättä arvioin, mitä paperilla tapahtuu, mutta kun olen silmät kiinni, huomioni keskittyy käsien liikkeeseen, voin kuunnella kehoani, tunnustella paperia ja keskittyä siihen, miltä tekeminen tuntuu.  Voin olla matkalla.  Annan itselleni luvan kokeilla, leikkiä ja heittäytyä. Ei tarvitse tehdä kaunista, hallita suhteita tai millään lailla onnistua.  Tekeminen on tärkeintä.  Ja kuitenkin kaikesta ei-tietämisestä ja ei-osaamisesta voi syntyä jotain kirkasta.  Lopputuloksena voi olla avain johonkin uuteen, johonkin sellaiseen, mitä en olisi osannut tavoitella.  Tietoinen osaaminen ja tietäminen ovat vain pieni osa meitä.  Olen oppinut luottamaan epävarmuuden kirkkauteen.