James Hillman sanoo kirjassaan Soul’s code: “Oaks bear acorns and, but acorns are pregnant with oak.” Tämän voisi suomentaa vaikka: Tammissa kasvaa terhoja, mutta terhot kantavat tammia. Hillmanin lause viittaa ajatukseen meistä ihmisistä, että meillä syntyessämme on elämänsuunnitelma, jota tulemme toteuttamaan. Valitsemamme elämänkäänteet tukevat tuota suunnitelmaa, vaikka emme olisikaan tästä tietoisia. Hän kertoo esimerkin henkilöstä, joka sairasti paljon lapsena ja joutui sen vuoksi viettämään pitkiä aikoja yksin. Hillmanin esittämän teorian mukaan tämä yksinäisyys valmisti häntä myöhempään tutkijanammattiin, joka on myös yksinäistä. Katsomalla elämäämme tästä päivästä takaisin menneisyyteen, voimme löytää ne hetket, jotka valmistivat meitä siihen, mitä nyt teemme.
Kun muistamme lapsuudessa kokemiamme vääryyksiä ja tuskallisia kokemuksia, jäämme helposti kokemuksiemme uhriksi. Muistamme kokemiamme vääryyksiä uudelleen ja uudelleen ja muisti pitää meitä uhrina. Mutta jos pystymmekin ajattelemaan tapahtumien olleen alkusysäys jollekin kehityskaarelle, siirtyvät tapahtumat tarina- tai myyttitasolle. Emme kiellä, että vääryydet tapahtuivat, mutta olemme niissä osallisena jollain toisella tasolla, ei vain uhrina. Silloin avaamme oven toiseen maailmaan, missä pystymme toimimaan ja rakentamaan. Tämä ajatuskulku miellyttää minua, koska haluan uskoa aina uusiin mahdollisuuksiin, aina uusiin maailmoihin, ihmeisiin.
Elämä on jatkuvaa tarinaa, elämme omassa tarinassamme. On tärkeämpää korostaa ihmisen omaa merkitystä kuin yksittäisten tapahtumien merkitystä. Elämässä tulee haavoja, mutta on myös hyviä puolia ja niiden yhdistelmä sekä oma kokemuksemme niistä tekevät meistä sen, mitä olemme. Terapia voi auttaa ihmistä tuntemaan omat kokemuksensa ja sitä kautta hyväksymään oman ainutlaatuisuutensa.
Meidän tulee ottaa kaikki kokemuksemme ja ominaisuutemme huomioon, nähdä niiden arvo omassa elämässämme ja ihailla sitä kaunista kudelmaa, mikä syntyy. Tämä on mielestäni sitä, että ihminen tavoittaa oman valonsa ja ymmärtää ainutlaatuisuutensa.
Hillman kehottaa meitä lukemaan taiteilijoiden elämäkertoja ja tutustumaan, mitä he ovat tehneet traumojensa kanssa. Taiteen ja mielikuvituksen avulla voi traumoistaan ammentaa luovuutta ja sitä kautta voimavaroja. Tämä saattaa olla kivulias kokemus, mutta kuitenkin antoisampi kuin traumojen muiston tukahduttaminen.
Tammenterhoajatus saa minut pohtimaan, mitä minä olen valinnut elämänsuunnitelmaani. Miten kommunikoin ja toimin toisten ihmisten kanssa. Näenkö itseni uhrina vai toimijana? Voin kysyä itseltäni, miksi olen tuonkin valinnut elämääni. Miksi olen valinnut luopuvani niin monista rakkaista ihmisistä? Mutta kun ajattelen valinneeni luopumisen, en tunne itseäni uhriksi. Tiedän, että sillä on minulle syvempi merkitys. Sen myötä olen oppinut itsenäisyyttä, oppinut ratkaisemaan vaikeita tilanteita. Tai ehkä olenkin ollut peilinä heille, joista olen joutunut luopumaan. Ehkä hekin ovat tarvinneet tämän kokemuksen, ehkä heilläkin on ollut opittavaa tästä. Ehkä olemme yhdessä suunnitelleet tämän ja voimme joskus jossain muualla miettiä, miten hyvin onnistuimme.
Tähän liittyy myös se, koemmeko itsemme onnelliseksi vai emme. Hillmanin mukaan elämän onnen jatkuva tavoittelu tekee ihmisistä onnettomia. Tavoittelu antaa tunteen, että jotain puuttuu ja jos jotain puuttuu, voiko silloin olla tyytyväinen? Jos lopettaa tavoittelun ja pysähtyy hetkeksi, voikin huomata olevansa onnellinen. Mikä riittää tekemään onnelliseksi tai mitä onni ylipäätään on? Onko onni jotain, mikä on elämässä jatkuvasti läsnä, vai onko se vain joitain kohokohtia, jolloin olemme arjen yläpuolella? Onko arki onnellista ja jos on, miksi joidenkin arki on onnellista ja toisten ei? Onko onni asenne tai tapa olla maailmassa? Onko joidenkin elämänsuunnitelmassa enemmän onnea kuin toisten? Onko onni selviytymiskeino? Kysymyksiä, joihin meillä kaikilla on omat vastauksemme.
Pidän Hillmanin ajatusmaailmasta, koska hän saa elämän kuulostamaan jännittävältä seikkailulta. Joinakin aikoina raivaan tietäni tiheän viidakon läpi hiki päässä, väsyen, naarmuuntuen, saaden pistoja ja arpia, toisinaan taas laskettelen vuolasta virtaa edeten joutuisasti ja vaivattomasti. Olen seisonut päiväkausia tiheän sumun keskellä tietämättä minne mennä, yksinäisenä ja voimattomana. Olen kiukutellut omaa kohtaloani, syyttänyt lähellä olevia ihmisiä, pelännyt, luovuttanut ja tehnyt vaikeitakin päätöksiä. Koko ajan kuitenkin elän omaa ainutlaatuista elämääni, joka kutsuu minua mukaansa löytämään ratkaisut joko yksin tai muiden avulla, miten sitten päätänkin valita. Uskon myös, että onni ja valo kulkevat aina mukanani, vaikka aika ajoin saatankin kadottaa ne näkökentästäni.