Ei tunnu missään. Ei huvita. Ihan sama, mitä tehdään.
Ihan Sama on puolustus. Minä en ainakaan aio ottaa kantaa. Minä en näytä, en tunne, en anna enkä ota vastaan. Ihan sama, mitä sanotte.
Ihan Sama on paksu sumuverho, jonka takaa voin katsella. Ennen pitkää sumu muuttuu kuoreksi, jonka takana voin olla turvassa. Kukaan ei pääse koskettamaan, ei hyvällä eikä pahalla. On oma maailma, oma soppi, jonne ei päivä paista. Mutta ihan sama.
Ihan Samalla voin ampua läheisiäni, näyttää etten välitä, vaikka välitänkin niin, että joka paikkaan sattuu. Minulla ei ole kykyä ottaa vastaan teidän läheisyyttänne, ei vahvuutta ottaa vastaan rakkauttanne, ajatuksianne, tunteitanne, mielipiteitänne. Ne ovat haavoittaneet, tuottaneet kipua, repineet ja pettäneet liian monta kertaa.
Ihan Sama suojaa minua. Mutta se estää minua myös elämästä oikeaa elämää. Pelkään yhtä paljon omia kuin teidänkin tunteitanne. Ihan Sama välillämme vaimentaa kaiken. En kuitenkaan jaksa tätäkään. Pelkään, että hajoan. Pelkään yhtä paljon itseäni kuin teitäkin.
Kuka auttaisi minut pois tästä kuoresta aurinkoon, tunteisiin, nauruun ja itkuun?
En uskalla ottaa riskiä, en uskalla, pelkään, olen avuton. Niin kauan kuin tunnen näin, edes Ihan Sama antaa minulle hetkeksi sen, mistä muuten jään kokonaan paitsi. Saan antaa illuusion vahvuudesta, johon en itsekään usko.